© 2023 by EDDIE BAKER. Proudly created with Wix.com

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Levyarvio: TEPA LUKKARINEN esittelee itsestään uusia puolia

TEPA LUKKARINEN

 
DE SOTO feat. Tepa Lukkarinen: Rocky Road (Black Dog Records)

 

Jokainen pohjoisessa, rootsmusasta vähänkin kiinnostunut, tuntee Tepa Lukkarisen, klubikeikoilta kitaran kanssa  ja  yhtyeestä De Soto, jota hän on liidannut vuodesta 1984 lähtien ja joka on ollut monen kemiläismuusikon korkeakoulu. Toki mies laajemminkin Suomessa tunnetaan, sillä De Soto on esiintynyt muun muassa Järvenpään Puistobluesissa, samana vuonna kuin Buddy Guy ja Albert Collins!

De Soto on julkaissut neljä albumia ja uusimmankin Rocky Road-albumin kanteen yhtyeen nimi on lätkäisty, vaikka levy on enemmänkin  kitaristi-laulaja Tepa Lukkarisen soololevy. Friday Night on meikäläisen ehdoton De Soto-suosikki, joka on railakasta rytmibluesia, kun taas Rocky Roadissa soi  pääosin country, rockabilly ja muu musa.

Rocky Road esittelee  loistavan ja monipuolisen kitaristin.  Kun tekniikka on hallussa, Tepalla on helppo toteuttaa omia visioitaan.   Kautta levyn säilyy  mukavan letkeä fiilis ja lauluissaan Lukkarinen pystyy luomaan monenlaisia tunnelmakuvia.

Teksas-bluesistahan Lukkarinen tunnetaan, mutta nyt hän herättelee kuulijan turvallisesti country-biiseillä, Mexico ja Rocky road, kunnes Under the red lights kehrää kehiin kuin norrbottenilaisylpeys Bo Kaspers Orkester. Along the bordeline taas kolkuttelee ” taivaan ovea” kuin Bob Dylan ikään.

Sopivasti kesken levyn, Tepa rikkoo kaavan ja heittää kipakan rockabilly-instrun Gimme that Gretch ja kannat kattoon lyödään sitten puolenkymmenen biisin verran. Parhaiten kellohameita heiluttavat villi tsemppaus Heat is on ja levyn ainoa cover Doobie Brothersin Long train runnin`, jonka sovitus on kerrassaan mainio.

Loppupuoli mennäänkin Rocky Roadia sitten mukavasti tunnelmasta toiseen. Might have been me on akustista singer-songwriter-tunnelmointia, I fly to you tömäkkää Hendrix-osastoa, instrumentaali Prologue, elokuvamaista Ry Cooder- maalailua ja Time away hienoa jamia, jossa Tepan laulavan kitaran lisäksi, menolle potkua antavat Kemin ykkösketju; Mikko Raappana, Miku Kulmala ja Hautalammen veljekset Kari ja Pasi.

www.tepalukkarinen.com

väylä.png

Blues-Finland.com

14.10.2009
Hattu päästä, De Soto tulee!
Onko livelevyä aikaisemmin purkitettu 16
asteen pakkasessa? Kahteen osioon
jakautuva kiekko "Goes Upright & Frozen
Alive" julkaistiin sopivasti juhlistamaan
kemiläisen Tepa Lukkarisen pyöreitä vuosia.

Äskettäin 50 vuotta täyttänyt kemiläinen
kitaristi-laulaja Tepa Lukkarinen on sielultaan
roots-mies, mutta leivän syrjässä hän on
pysynyt tekemällä sekalaisia sessiohommia.
Tepa on soittanut muun muassa Jope
Ruonansuun ensimmäisillä levyillä, ja CMX:n
esikoisella "Kolmikärki" hän vetää kitarasoolon
kappaleessa "Pyörivät sähkökoneet".


Lukkarinen on tehnyt yhteistyötä myös paikallisten poppoiden - Ryhmä 22,
Vanhat Velhot, Pigmill, Juha Kaunis, Baarikärpäset, Punaiset Delffiinit - kanssa.

Viime vuosikymmeninä bluesin saralla ei pahemmin ole supertähtiä syntynyt.
Viimeisin oli teksasilainen Stevie Ray Vaughan (1954 - 1990). Musta lierihattu ja
kevyesti rullaava ja rokkaava blues olivat hänen tavaramerkkejään.

Tepa Lukkariseen hänen musiikkinsa vaikutti kuin salamanisku 80-luvun alussa,
eikä hän ole toipunut siitä vieläkään. Hattu on pysynyt päässä, ja hänen
yhtyeensä De Soton neljäs levy "Goes Upright & Frozen Alive" sisältää lauluja,
joiden välillä on kahdeksan vuotta. Yhteinen nimittäjä on Stevie Ray.

Vuonna 2001 Kemin Lumilinnassa äänitetyssä live-osuudessa Frozen Alive
-vaikutteet kuuluvat selkeämmin, sillä onhan mukana Vaughanin kaksi
lavabravuuria "Mary Had a Little Lamb" ja "Satisfied Suzie". Vaikka paikan päällä
on kipakka pakkanen ja kärsitään laimeasta, kylmän kangistamasta yleisöstä, itse
pelimannit ovat hyvässä vedossa. Näin sisätiloissa vain levyn Johnny Winter
-pala "Serious as a Heart Attack" ja kantrirallatus "Rocky Road" jättävät kylmäksi.

Lavalla Tepalla on alkuperäisen De Soton rytmiryhmä vuodelta 1983: Anselmi
Pöntisenaho bassossa ja Miku Kulmala rummuissa. Uskomattoman tiukka pari,
joka tietää mistä musta rytmi on tehty. Mieleen tulee myös miesten Blues
Brothers -kausi pohjoisen ylpeyden Battaglia Bandin riveissä.

Tepa on meedio kitaransa kanssa. Meno on yllättävän svengaavaa kautta linjan.
Vierailijoista Elina Haapaniemen vastahuudot tukevat mukavasti Lukkarisen
laulua "Satisfied Suzyssa". Hautsi Hautalampi juhlavine urkufilleineen keinuttaa
ja kultaa levyn Muddy Waters -ikivihreän "Trouble No More", joka on bluesia
parhaimmillaan.

Lieneekö livelevyä ennen äänitetty 16 asteen pakkasessa? Kunhan konsertin DVD
saadaan markkinoille, hulluista suomalaisista saadaan taas yksi elävä todiste .

Goes Upright -osiossa tärkeässä roolissa Tepan kitaran ohella on Janne "Don
Vetpo" Kotilan pystybasso. Sen myötä painopiste Tepan kynäilemillä
studioäänitteillä kallistuu vanhan rockin ja rockabillyn puolelle. Kemissä genre on
vahvoilla ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Texas-bluesin suuntaan kumartavat "Doin'
It Again" ja "Little Miss Wasp".

ARTO JUNTTILA


De Soto: Goes Upright & Frozen Alive. Black Dog Records, 2009

Tepa Lukkarinen (laulu, kitara), Anselmi Pöntisenaho (basso), Miku Kulmala
(rummut)

Vierailijat: Elina Haapaniemi (laulu), Hautsi Hautalampi (urut), Janne Kotila (basso)
 

Riffi 12/2019

De Soto oli yhdysvaltalainen automerkki, jota Chrysler valmisti vuosina 1928–61. De Soto on myös kemiläinen boogierockbändi, joka on elinkaareltaan jo pidempi-ikäinen kuin esikuvansa komealinjainen peltilehmä. 

 

Vuonna 1984 kitaristi–laulaja Tepa Lukkarisen perustama trio on ikänsä puolesta jo veteraanisarjassa. Kokemus kuuluu varmuutena, jossa käsi ei tutise eikä kiire paina.

Keikkakokoonpano on vaihtunut vuosien varrella, mutta viidennellä levyllään Lukkarinen on saanut rinnalleen monessa liemissä uitetut pelimannit. 

Ydintrion muodostavat basisti Mikko Raappana ja rumpali Pasi Hautalampi. Mukana levyllä on myös jälkimmäisen velipoika, muun muassa Jari Sillanpään bändissä soittanut kosketinsoittaja Kari Hautalampi. Myös alkuperäisessä triossa soittanut, jämäkästä otteestaan tunnettu rumpali Miku Kulmala vierailee levyllä.

 

Lukkarisen sävellyksissä on ollut aina kuultavissa vahvat southern rock -vaikutteet, mutta mihinkään yhteen karsinaan De Soto ei silti mahdu. Tällä levyllä vahvimpana soi countryrock, kuten räväkässä avauskappaleessa Mexico. Country-vaikutteet haisevat myös hitaimmissa biiseissä (Silver Fox), mutta kirjoa löytyy. 

Välillä ”palataan juurille” ZZ Top -tyylisellä junttauksella, välillä ollaan Lynyrd Skynyrdin hengessä (kuten kappaleessa Along The Borderline). 

Yllättävimpiä irtiottoja ovat puhdasoppiset rockabilly-palat, kuten räväkkä instrumentaali Gimme That Grecth tai läskibasson lätinän ryydittämä fiftariralli Someone Like You – kontrabassossa Mikko Mustapirtti.

 

Kitaristina Lukkarinen osaa hommansa ja rutiinin kuulee rentoutena, jossa soitto rullaa letken kepeästi. Tyylillisesti hän on Stevie Ray Vaughan -koulukunnan tykittelijöitä, mutta onneksi palettia löytyy muuhunkin. Laulajana Lukkarinen ei ole mikään irrottelija, eikä se yhtyeen ilmaisussa se olekaan keskiössä. Toteavan kuivakka laulutyyli voi kuulostaa karulta, mutta sillä on sillä myös ansionsa. Niukka ilmaisu on parhaimmillaan hitaissa biiseissä, missä vuosikymmenet kuuluvat ja luovat uskottavuutta – mikä tämän tyylisessä musiikissa on kaiken a ja o.

 

Levyn päättävä Time Away on stadionin kokoinen biisi soundilta ja mitaltaan. Siinä soi ilahduttavasti Frank Marinon ja Mahogany Rushin perintö. Tosin levyllä biisin mitta meinaa jo puuduttaa. Livenä epäilemättä tällainen voimarock toimii kuin tankki täynnä röpöttävä, juuri huollettu De Soto, edessään pari sataa mailia kuumaa maantietä.